Olen elänyt yhdeksän kuukautta kriisin kourissa. Aika on sama, jonka odottava äiti on raskaana. Valmistautuu tulevan lapsen syntymään. Minulle aika on ollut päinvastainen. Olen opetellut päästämään irti mahdollisuudesta kokea äitiys tavalla, jolla olen elämäni siitä haaveillut. Mahdollisuudesta kokea raskaus, uuden elämän kumpuaminen itsestä, omasta ruumiistani.

Tämä yhdeksän kuukautta on ollut matka pimeään ja takaisin kohti valoa. Olen tunneihminen ja erityisen herkkä sellainen. Tunteet ovat olleet minulle kompastuskivi. En ole osannut hyväksyä tai käsitellä etenkään vaikeita tunteita. Tunteet ovat riepotelleet minua. Pitkään ainoa käsittelytapani oli itseni julma vahingoittaminen. Hymystä tuli suojamuurini.

Onneksi tämä kriisi tapahtui nyt eikä muutama vuosi sitten. Ajattelen, että aiemmat elämäni rankat vastoinkäymiset ovat vain valmistelleet minua kohtamaan lapsettomuuden tuoman tyhjyyden ja surun. Tällä hetkellä minulla on paljon enemmän taitoja ja elämänviisautta selviytyäkseni tuskallisten tunteiden kanssa. Enää en halua itseäni vahingoittaa millään tavalla.

Kokemani kriisin syvyys yllätti minut todella. Putosin syvään pimeään kuoppaan. Ensimmäiset kuukaudet elin shokissa näennäisen hyväntuulisena ja energisenä. Jouluna todellisuus löi kasvoille lujaa. Perhejuhlan vietin kääriytyneenä tuskaan ja kärsimykseen. Oma suruni ja menetykseni ei antanut hetken rauhaa. Yritin vielä tällöin piiloutua hymyni taakse. Uskoin vakaasti, että suru tappaa minut, jos annan sen olla. Toivoin myös hetkittäin, että se tappaisi.

Suru on lyhin tie iloon, sanotaan.

Pelottaa liikaa,

               pelottaa, että suru nielaisee minut kokonaan.             

 Kerään rohkeutta.

     Ehkä vielä voin surulle antautua.

      Löytää kyynelten avulla ilon,

     elämän tukirangan, vahvan.

        1.12.2018

Olen hämmentynyt siitä, miten paljon minussa on erilaisia tunteita ja miten voimallisia ne ovat. Lyhyessä hetkessä olen saattanut tuntea suunnatonta surua, raivoisaa vihaa, syvää inhoa, kaiken tappavaa katkeruutta, pieneksi kutistavaa häpeää ja syvää haavoittavaa pelkoa. Sisäinen lapsi minussa on ollut aivan hädissään ja suunniltaan enkä ole oikein osannut itseäni lohduttaa.

Kieltämällä ja sysäämällä syrjään nämä tunteet, ne itseasiassa vain voimistuivat. Helmikuussa tuli hetki, jolloin olin niin tuskainen ja toivoton etten enää osannut nähdä elämäni jatkuvan. En halunnut kuolla, mutta en myöskään jatkaa elämää tälläisen kärsimyksen keskellä. En nähnyt tulevaisuudessa mitään valoa tai toivonkipinää. Oli vain suru, tuska, syvä yksinäisyys ja tyhjyydentunne. Aivan kuin sydäntäni olisi yritetty repiä pois nuppineulanpään kokoisesta pikkiriikkisestä reiästä ja samaan aikaan minua oltaisiin kuristettu.

Päivät lipuvat ohi,

tyhjyyttä täynnä.

Olen yksinäinen, tyhjä kuori,

vailla tarkoitusta ja merkitystä.

9.2.2019

Jokin minussa huusi apua, onneksi ääneen. Avunhuutooni vastattiin, sillä psykologini kuunteli minua herkällä korvalla ja pääsin vuorokauden sisällä toiveestani psykiatriselle akuuttiosastolle, jossa vietin viikon. Pääsin turvaan itseltäni. Ympärivuorokautiseen seurantaan. Pelkästään se, että olin ammatti-ihmisten valvovan silmän alla, antoi minulle tilaisuuden kohdata raadolliset tunteeni ja sain käyttööni laajan taitopakkini, jonka ansiosta selviydyn kyllä.

Rohkeus kohdata suru ja tuska silmästä silmään, syleillen, auttoi minut kohti valoa. Tähän suruprosessiin on mahtunut aiemmatkin surematta jääneet surut. Olen monesti uskonut kuolevani näihin tunteisiini. On ollut vaikea muistaa, että tunteet eivät tapa. Sen sijaan, tukahdutetut tunteet sairastuttavat. Onneksi minua kohtasi kriisin alettua myös suunnaton onni. Pääsin Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus mielenterveyden tukena-hankkeeseen. Koulutuksen ansiosta olen todella syvällisesti ymmärtänyt tunteiden tarkoituksen nimenomaan viestintuojina sekä sen, kuinka tärkeää on kyetä itsemyötätuntoon ja hoivata itseään. Pari vuotta sitten käymäni Dialektisen käyttäytymisterapian taitovalmennusryhmä antoi vahvan pohjan tälle uudelle suuntautumiselle yhdessä muutama vuosi sitten päättyneen psykoterapian annin kanssa. Vähitellen olen alkanut ymmärtämään tunteitani ja niiden viestejä. Höristän korviani ja kuuntelen, mitä ne minulle oikeastaan kertovat. Usein viesti on kaunis ja herkkä. Vihan, inhon ja katkeruuden takaa on löytynyt lohdutonta pelkoa ja hätää. Pelkoa siitä, että jään yksin, ulkopuolelle, osattomaksi.

Vanhemmuus on ollut minun arvoasteikollani korkeimmalla paikalla. Olen kokenut nuoresta lähtien syntyneeni äidiksi. Tarve hoivata ja nähdä elämän jatkuvan on ollut elämää ylläpitävä voima ja sen voimin olen aikanaan selvinnyt syvästä masennuksesta ja itsemurhayrityksestä. Niin paljon kuin on ollut rakkautta, on myös surua, pitää mielestäni täydellisesti paikkansa. Omia tunteitaan ja tarpeitaan on syytä kunnioittaa ja vaalia. Kukaan toinen ei voi eikä saisi sanoa, miten juuri minun kuuluu tuntea. Surutyölle on annettava aikaa ja rauha. Olen saanut osakseni tämän kriisin aikana sekä julmia sanoja, hyvää tarkoittavia neuvoja, että myötätuntoista ja lempeää suhtautumista. Julmat sanat kertovat mielestäni siitä, kuinka vaikeaa meidän on toisinaan suhtautua lempeästi ja myötätuntoisesti raskaisiin tunteisiin itsessämme ja/tai toisessa. On inhimillistä haluta vältellä ja poistaa kipu. Omalla kohdallani olen kunnioittanut rajojani jättämällä taka-alalle ihmissuhteet, joissa minulle on kerrottu, miten surra tai mieluummin, olla surematta.

Olen oivaltanut vihdoin tunteiden syvällisen merkityksen viestintuojina. Ne kertovat siitä, mikä minulle on tärkeää ja arvokasta. Tunteet eivät ole hyviä tai pahoja, ne ovat kaikki vain tunteita. Tunteeni eivät ole sama asia kuin minä itse. Vain antamalla tunteiden tulla ja mennä pääsen eteenpäin. Mikään tunne ei kestä loputtomiin. Vaikeina hetkinä on tärkeää osata lohduttaa itseään ja suoda itselleen myötätuntoa. Surun läpi kulkee tie iloon ja kiitollisuuteen. Suru ja ilo voivat elää rinta rinnan, samassa hetkessä. Olen ihminen ja ihmisyyteen kuuluu kaikki tunteet. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että osaan ja kykenen suremaan koko olemuksellani, sillä siitä tiedän, että kykenen myös rakastamaan ja iloitsemaan yhtä paljon.

Raskaat, uupuneet silmäni

itkeneet ovat virtana kyyneleitä.

Urat poskissa, rypyt silmäkulmissa.

Kyyneleet valuvat hymykuoppiini.

5.4.2019

KokeNet Lotta

Kokemustarina on julkaistu alunperin KokeNet-verkkosivun blogina. KokeNet-sivusto oli osa KokeNet -mieli mukaan hanketta (STEA), jota A-klinikkasäätiö koordinoi vuosina 2017-2019.

Lisää kokemustarinoita »