Lapsuudenkodissani alkoholi kuului arkeen. Ja juhlaan. Joka päivä oli hyvä päivä juoda, ainakin toisen vanhempani mielestä. Toinenkin joi, muttei yhtä paljon ja hänelle ei koskaan kehittynyt alkoholismia. Olen viettänyt paljon aikaa ravintoloissa hyvin nuoresta saakka. Oli aika, jolloin perheeni tunsi kaikki paikkakuntamme tarjoilijat. Kantakapakassa tunnettiin jo minun makuni ja cokis jäillä oli nenäni edessä jo ennen kuin ehdin pyytää. Jostain syystä lempiruokani oli ranskalaiset sienikastikkeella.

Perheessämme oli kulissit silti pystyssä. En mitä tuttavamme ajattelivat, mutta kun olen aikuisena puhunut vanhempani alkoholismista joillekin läheisille niin he ovat olleet aidosti hämmästyneitä. En voi kuin ihmetellä. Meillä oli ihan normiarkea se, että alkoholistivanhempani osti kaupasta sellaisen viisitoista olutta per päivä. Ja kaupassa käytiin joka päivä. Siihen aikaan jouluna kaupat olivat kiinni ja vain tapaninpäivänä pienet kaupat saivat olla muutaman tunnin auki. Meillä oli aina asiaa kauppaan Tapanina. Olutta piti saada lisää.

Olin kiltti lapsi, rakastin vanhempiani ja minulle oli ihan tavallista, että alkoholi oli kuvioissa päivittäin. Minun vanhempani kävivät töissä ja olimme ihan normaalin näköinen perhe. Lähdin usein mielelläni alkoholistivanhempani mukaan ja totuin siihen arkeen. Hän ei ollut koskaan väkivaltainen, joskus häpesin häntä mutten muista, että olisin pitänyt hänen käytöstään merkillisenä. Kotona hänellä oli tapana sammua nojatuoliin ja opin jo nuorena komentamaan hänet nukkumaan. Silloin hän pani vähän vastaan ja huutaminen oli meillä myös aika normaalia.

Välillä kun oli tullut töppäiltyä tavallista enemmän alkoholistivanhempani piti juomataukoja. Ne kestivät yleensä muutaman viikon. Olin jo iloinen ja innoissani, mutta jouduin aina pettymään. Aina se alkoholi tuli takaisin kuvaan. Minun näkökulmastani olisi ehkä ollut jopa parempi, ettei noita kuivia kausia olisi ollut. Olisin säästynyt monilta pettymyksiltä.

En tiedä miksi minä aina uskoin, että tällä kertaa asiat muuttuisivat. Jotenkin lapsi vaan haluaa uskoa ja toivoa. Ja teini-ikäinen. Ja aikuisenakin jaksoin uskoa ja toivoa. Enää en toivo. Enkä usko. Alkoholi kuuluu edelleen päivittäiseen rutiiniin. Nykyään hän juo kellon ympäri. Pienessä hiprakassa aamusta iltaan ja yölläkin pitää avata olut, jos hän on käynyt vessassa. Olen jo turtunut. Mutta silti se pieni lapsi, joka söi ranskalaisia sienikastikkeen kanssa ja joi cokista sen kanssa, pettyy kun kerta toisensa jälkeen alkoholi menee kaiken muun edelle. Yhä edelleen taannun pettyessäni tuon nuoren lapsen asemaan.

Aiheena piti olla tipaton tammikuu. Hyvä ajatus jos on kohtuukäyttäjä ja eiköhän se alkoholistillekin tee hyvää edes välillä pitää taukoa, mutta henkilökohtaisesti ajattelen, että se on vaan turhan toiveen herättämistä. Joskus se karu arki palaa ja silloin kuolee usko ja toivo.

Anonyymi vieraskynäilijä

Kokemustarina on julkaistu alunperin KokeNet-verkkosivun blogina. KokeNet-sivusto oli osa KokeNet -mieli mukaan hanketta (STEA), jota A-klinikkasäätiö koordinoi vuosina 2017-2019.

Lisää kokemustarinoita »