Kello on puoli kahdeksan aamulla, ajan lapset kouluun ja päiväkotiin. Nuorimmainen sanoo toistuvasti, että tänään on joulujuhlat. Sanon että ei, ne ovat vasta ensi tiistaina, tänään on tavallinen päivä. Saavumme päiväkotiin, ja kun autan lasta saamaan saappaat jalasta, näen lapun. Sen lapun, jossa lukee isoilla kirjaimilla että joulujuhlat ovat tänään. Tädit ottavat lapsen vastaan, ja kysyvät että tulethan illalla? Juu juu, tottakai tulen, minä nauran ja vakuutan lapsellekin, että tottakai äiti muisti, heheh.

Ajan töihin. Mietin, että tänä vuonna tädit eivät taaskaan saa meidän perheeltä lahjaa. Harmittaa hiukan olla se äiti, jonka lapsi ei vie tädeille niitä kotitehtyjä sinappipurkkeja tai hedelmäkakkuja nätisti pakattuna sellofaaniin.

Töiden jälkeen ajan päiväkotiin, tietäen että minulla on tunti aikaa saada lapsi kotiin, ruokaa pöytään, etsiä ja silittää mielellään puhtaat juhlavaatteet, laittaa tukka hyvin, ja myös katsoa että muilla lapsilla on kaikki ok. Kun tulen päiväkotiin lasta ei näy pihalla. Vieras lapsi kertoo että hän on tädin kanssa sisällä, että on lyönyt päänsä. Juoksen sisälle. Siinä lapsi istuu, täti painaa jääpussia itkevän lapsen takaraivoon. Lapsi on pudonnut isosta kiipeilytelineestä. Siinä menee tovi, ennen kuin päästään lähtemään kotiin. Ajattelen, että kaikki on hyvin, kun lapsi lakkaa itkemästä ja kysyy miten iso miekkavalas on. Ehdimme kuin ehdimme kotiin ja juhliin, ja kaikki menee hyvin.

Kotimatkalla kuuluu puhelimesta pling. Whatsapp-viesti vanhimmalta lapselta. ”Äiti, muistithan että meillä on koulussa huomenna nyyttikestit? Kai ostit pyytämäni syötävät ja juotavat?”

No en muistanut ostaa. Ja nyt lompakkokin on kotona. Vien nuorimmaisen kotiin ja pyydän vanhempia lapsia laittamaan iltapalaa kun minä ajan takaisin kaupunkiin ja kauppaan. Ennen nukkumaanmenoa selviää, että toiselle lapselle täytyy hankkia uusi tonttulakki, koska vanhaa ei löytynyt ja kaapista ei löydy kuin vauvan päähän sopivia lakkeja.

Näitä tulee joka päivä lisää. Jonnekin täytyy viedä nimetön lahja. Vanhempainyhdistykset pyytävät myymään joulukukkia tai vessapaperia. Muista harrastuksista tuodaan kotiin joulukalentereita, joita lasten pitäisi myydä. Juoksen tukka putkella hoitamassa asioita, samalla kun näen Facebookista, että moni muu on kirkossa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja. Ehkä minäkin ehdin ensi vuonna konserttiin, pohdin itsekseni. Samaa pohdin tosin viimekin vuonna.

Joulukuu. Ihana ja kamala kuukausi. Minä rakastan joulua. Silti joulu , tai oikeastaan kuukausi ennen itse joulua on stressaava. Rakastan lapsiperhe-arkeani ja joulun odotusta, mutta joskus näitä kaikkia joulujuhlia, päättäjäisiä ja muita tapahtumia tuntuu olevan liikaa. Telkkarista näkee mainoksia iloisista perheistä, runsaista joulupöydistä, kalliista lahjoista ja kauniisti koristelluista kodeista. Vaikka yrittää olla välittämättä, niin paineet kasautuvat, ja tuntuu, että omat tekemiset eivät riitä. Rahat eivät riitä kalliisiin lahjoihin, aika ei riitä perunalaatikon imeltämiseen. Pettyvätkö lapseni? Kaipaako joku silliä tai lipeäkalaa jos jätän ne ostamatta?

Olen kuitenkin onnekas. Minulla on ihania joulumuistoja lapsuudesta. Minulla on itselläni ihana perhe, johon kuuluu mies ja kolme lasta. Meillä on omat perinteet, kuusi seisoo samalla paikalla kuin aina. Kun lapsilta kysyn mikä on parasta joulussa, ilahdun vastauksista. He eivät puhu lahjoista. He odottavat lihapullien paistamista, kinkun kuorruttamista, piparien leipomista (ostetusta taikinasta). Parasta heidän mielestään on, että he saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat, ja että he saavat aattona olla valveilla niin kauan kuin vain jaksavat.

Pian pahin joulurumba on ohi. Saamme rauhoittua, nauttia yhteisestä tekemisestä, joulun tuoksuista ja mauista. Sukulaisista ja ystävistä. Olen hyvin kiitollinen ja onnellinen.

Toivotan kaikille oikein rauhallista ja ihanaa joulun aikaa, riippumatta siitä, miten sen viettää tai on viettämättä.

KokeNet Celinda

Kokemustarina on julkaistu alunperin KokeNet-verkkosivun blogina. KokeNet-sivusto oli osa KokeNet -mieli mukaan hanketta (STEA), jota A-klinikkasäätiö koordinoi vuosina 2017-2019.

Lisää kokemustarinoita »