Psykedeelistä trance-musiikkia – kuka sitä nyt selvään hauliin kuuntelee tai etenkään tanssisi aamuyöllä keskellä korpimetsää ihmisten kanssa, joista tuskin kovin moni on selvin päin. Itselleni kysymykseen hahmottuu vastaus, kun katson peiliin ja näen oman kuvani. Miten yli 20:nen vuoden aktiivisen, lopulta täysin hallitsemattoman huumeidenkäyttöni jäljiltä saatan päihderiippuvaisena, mutta täysin raittiina käydä yhä sellaisissa ”huumetansseissa” ja pysyä tolkuissani?

Ihastuin teininä 90-luvun alussa Psytranceen. Polteltiin porukassa pilveä, nappailtiin LSD:tä ja kuunneltiin hillittömiä energisoivan biitin päälle taitettuja perinteisen musiikin rajoja ylittäviä melodian pörinöitä. Alettiin käymään varastorakennuksissa, kartanoissa ja metsämannuilla järjestetyissä psykebileissä, joissa tanssittiin yhdessä jaetussa hurmiossa, sekä huumeiden voimin, läpi yön. Tykkäsin nappailla essoja, joita varta vasten porukalla bileisiin hankimme. Rakastuin vapauteen ja yhteenkuuluvuuteen mitä koin niinä hetkinä, kun tanssimme yhdessä ja luovuimme päivittäisen elämämme huolista.

Kävin melkein viikoittain bileissä huuhtelemassa itseni arjen stressistä monen vuoden ajan. Huumeet olivat olennainen osa hauskanpidon reseptiä. Jakson paremmin arkeani, kun kävin viikonloppuisin tuulettumassa. Arkielämäni koostui opiskelusta ja työskentelystä. Huumeiden viihdekäytöllä ei ollut siihen vaikutusta.

Riippuvuuteni edetessä aloin tehostamaan toimintakykyäni piristeillä ja lääkkeillä. Asteittain siitä tuli tapa, ja päihteidenkäyttö siirtyi myös arkeeni. Löysin gammasta ja lakasta helpotuksen suorittavan elämäntyylini aiheuttamaan stressiin. Kävin edelleen konemusabileissä. Käytin samoja aineita päivästä riippumatta, olin sitten töissä, vapaalla tai juhlimassa.

Kun huomasin elämäni olevan pisteessä, jossa käytin jatkuvasti huumeita, mutta en kyennyt enää käymään teknobileissä, tajusin olevani pohjalla. En ollut kyennyt pitkään aikaan työntekoon ja opinnotkin jäivät gradua vaille valmiiksi. Elin epätoivon ja katkeruuden sävytteistä elämää vainoharhojen keskellä. Häpeä nykyisestä elämäntilanteestani korostui silloin, kun kohtasin aiempia biletuttujani.

En kerta kaikkiaan pystynyt olemaan tilanteissa, joissa olin iloinnut ja kokenut nautintoa, rakastanut muita ja koko maailmankaikkeutta. Mielestäni ovimiehetkin katsoivat minua pitkin, säälinsekaisin naamoin. Nukahtelin övereissä minne sattui. Vuosien varrelta toiseksi olohuoneekseni kokemalta klubilta, minut heitettiin ulos WC:ssä piikittämisestä. Huumeet olivat vieneet minulta kyvyn tuntea iloa.

Ihmeen ja sattumusten kaupalla asetukseni napsahtivat tilaan, jossa sain kiinni toivosta elää uutta elämää puhtaana päihteistä. Löysin täysraittiudesta uuden elämäntavan. Opettelin toimimaan, tuntemaan ja kokemaan elämän uudestaan, päihteettä.

Ensialkuun mielihalujen sietäminen oli haastavaa. Ensimmäiset reivini selvään päätyyn koin neljä vuotta sitten kesällä Alppipuistossa. Puhtaana olin ollut pari kuukautta. Kestin vajaa tunnin pilven tuoksua ja ihmisten sekavuustilojen tuijottelua ja nauttimien aineiden arvuuttelua. Lähdin pois, kun huomasin suuni limakalvojen reagoivan samalla tavalla kuin LSD:n syöntiin. Ratikassa katsoin heijastustani ikkunasta ja huomasin pupillieni laajentuneen pöytälautasten kokoisiksi. Pelästyin. Päätin unohtaa ajatuksen, että voisin enää nauttia psykedeelisistä transsimusajuhlista.

Jälkeenpäin katsottuna ensimmäinen psykebilekokemukseni oli verrattavissa kuivanappailuun. Ensimmäinen puistoreivaukseni selvin päin oli epämiellyttävä ja ahdistava kokemus. Tosiasiassa motiivini osallistumiseen oli epätoivo. Se sama tunnetila, johon olin viime vuosien aikana tottunut. En kestänyt ajatusta, että päihteettömyys rajoittaisi elämääni. Etten saisi elää, kokea ja että minun pitäisi luopua jostain. Luovuttava minun silti oli tuleva, ahdistuksesta ja menneisyyden värittämistä kokemuksista. Minulta vaadittiin perustavanlaatuista muutosta nykyisyydessä. Lopetin menneisyyteeni huippuhetkien uudelleentavoittelun. Käänsin uuden lehden elämässäni. Päätin kirjoittaa siihen täysin uuden tarinan.

Olin erään vertaistukitoveriseuran isossa tapahtumassa. Tapahtuman loppuun pidettiin disko. Siellä soitettiin trancemusiikkia. Piileskelin salin oven toisella puolella tovin odottaen oikeaa hetkeä hauskanpitoon liittymiseen. Minua jännitti kovasti. Hävetti samalla tavalla, kuin viimeisinä kertoina klubilla ollessani. Elin uudestaan pääni sisällä kokemusta, jossa minut oli heitetty ulos huumeiden piikittämisestä. Livuin erään luottamani vertaisen perässä saliin ja seurasin häntä tanssilattialle. Huomasin, että en ollut yksin tunteideni kanssa. Kaikkia muitakin jännitti. Vähitellen irtauduin peloistani ja unohdin häpeäni. Tanssin diskon loppuun asti ja koin samoja hullaantumisen tunteita, kuin ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä. Elin uudestaan kokemusta, kun löysin salatun psykebileiden maailman, mutta poikkeuksena oli se, että olin ollut vajaa vuoden päivät käyttämättä huumeita. Jäin kaipaamaan lisää tätä ihan uutta hyvää.

Samasta toveriseurasta löysin monia kanssani samaa elämäntapaa viettäviä ihmisiä. He olivat oppineet nauttimaan bilettämisistä selvin päin. Aluksi kävin pelkissä muulta yleisöltä suljetuissa tapahtumissa tanssimassa pelkästään uusien ystävieni joukossa.

Kaksi vuotta sitten pääsin ottamaan uuden kokemuksen Alppipuiston Psytrance-kesätapahtumasta. Liityin hauskanpitoon. Jossain vaiheessa tiedostin jokaisesta ilmansuunnasta leijailevan ganjan tuoksun. Se herätti minussa hämmennystä ja epäluuloa. Sitten mielessäni kirkastui ajatus: ”Mulla on kivaa. En polta pilveä. Heillä on kivaa. He polttavat pilveä. Meillä kaikilla on kivaa, mitä väliä on sillä kuka polttaa ja kuka ei?”. Olin aiemmin keskittynyt ajatukseen, erotti minut muista: ”Minä en käytä huumeita, mutta muut käyttävät.”. Sen korvasi ajatus: ”Meillä kaikilla on hauskaa, kun nautimme omilla tavoillamme.”. Löysin uudenlaisen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka perustui kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen. Siitä tuli uusi todellisuuteni.

Tänään on aurinkoinen kesäpäivä 2019. Huomenna menen taas Alppipuistoon jokakesäiseen Alppimuisto-tapahtumaan. Siellä soitetaan Psytrance-musiikkia. Aion pitää hauskaa. Jos minulle tarjotaan päihteitä, kieltäydyn kohteliaasti. Kerron olevani eläkkeellä ja toivotan nautinnollisia bile-hetkiä. Olen huomannut, että mitä enemmän käyn selvinpäin tanssimassa, sitä luonnollisemmalta ja upeammalta hauskanpito minusta tuntuu. Kun käytin huumeita, tanssimista häiritsi itseni ja olotilani jatkuva tarkkailu. ”Olenko vajareissa vai övereissä? Tarvitseeko ottaa annos ainetta? Otinko jo tai livahtiko äsken pikkasen liikaa..?”

Kesälomani aloitan ensi viikolla. Menen Kosmos-festivaaleille, jossa olen talkootöissä sisäänkäynnillä. Vaihdan lippuja rannekkeisiin ja toivotan juhlijat tervetulleiksi. Unelmani on toteutunut. Saan kokea uudenlaista vapautta, johon yhdistyvät ilo, rakkaus ja hurmio. Tämä on parempaa kuin koskaan aiemmin. Saan keskittyä täysillä siihen, mitä haluan tehdä ja mitä juhliessa minun mielestäni kuuluu tehdä: pitää hauskaa.

Tapahtumissa minut löytää todennäköisesti tanssimasta, miltei poikkeuksetta eturivistä. Nautitaan yhdessä ja sallitaan jokaisen pitää hauskaa omalla tavallaan. Ei anneta muiden nautintoainereseptien häiritä itseämme ja omaa hauskanpitoamme. Onhan tavoitteemme sama: pitää hauskaa ja nauttia elämästä!

”Lukkis”, 19.7.2019.

Kokemustarina on julkaistu alunperin KokeNet-verkkosivun blogina. KokeNet-sivusto oli osa KokeNet -mieli mukaan hanketta (STEA), jota A-klinikkasäätiö koordinoi vuosina 2017-2019.

Lisää kokemustarinoita »