Olet täälläEtusivu Kokemustarinoita

Kokemustarinoita

Elämme poikkeuksellisia aikoja. Aikoja, jolloin lamaannus, pelko ja epätoivo saattavat kolkuttaa oven takana. Monen elämä on muuttunut tavalla tai toisella niin hyvässä kuin ”pahassa”. Saattaa olla, että rutiinien rikkoutuminen havahduttaa rajulla tavalla ja eteen saattaa nousta tyytymättömyyttä omaan elämään tai toisaalta osoittaa, että elämä on kaikinpuolin mallillaan. Itse ajattelen,että epävarmuutta lisäävä poikkeustilanne on mahdollisuus uudenlaiseen kasvuun ja kehitykseen sekä muutokseen, joka ei välttämättä muutoin olisi mahdollista.

"Täytyyhän koronasta olla meille jotain hyötyäkin …  vai täytyykö?

Kyllä näillä asioilla joku yhteys on oltava ... auringon ulkokehä on korona ja maapallolla jyllää nyt koronavirus. Onko aurinko todellakin kadonnut vai onko vain pilven takana?"

En ole peloton. Yksinäisyyttä en kuitenkaan enää pelkää samassa mitassa kuin tähän asti.

Me tarvitsemme toisiamme. Kenenkään ei kuuluisi jäädä yksin tahtomattaan. Jotkut kuitenkin jätetään porukan ulkopuolelle. Niin kuin minutkin on jätetty. Asian voisi sanoa niinkin, että minä jäin porukan ulkopuolelle. Olen alkanut ymmärtää, että vika ei ollut minussa. Minulle on sanottu, että kiusatuksi joutuminen on satunnaista, eikä se riipu henkilöstä itsestään.

Otsikko kuvaa tämänhetkistä elämääni täydellisesti. Koen eläväni massiivisen myrskyn riepoteltavana. Tämä myrsky kuljettaa minua välillä holtittomasti enkä kykene löytämään myrskynsilmää. Sitä näennäisen tyyntä ja rauhallista paikkaa keskellä myrskyä.

Osallistuin taannoin kokemusasiantuntijana Miljoona yksinäistä- paneelikeskusteluun Turun pääkirjastossa. Suomessa keskimäärin joka viides on kokenut tai kokee parhaillaan yksinäisyyttä. Olen lukeutunut tähän joukkoon pienestä pitäen. Eriskummallista ainakin omassa yksinäisyyden kokemuksessani on se, että usein koen olevani ainoa yksinäinen tai joka kärsii yksinäisyydestä näin paljon. Kuitenkin minunkin naapureistani viidestä kymmeneen henkilöä kärsii yksinäisyydestä. Todennäköisesti hiljaa itsekseen.

Ystävät kääntyivät vastaani ala-asteen viimeisellä luokalla. Itse hylkäsin vielä yhden ystäväni. Jäin yksin koulun pihalle. Kesä ala-asteen ja yläasteen välissä oli yksinäistä aikaa.

Yläasteella sain uusia ystäviä. Aivosairauteni, joka aiheutti väsymystä kahdella ala-asteen viimeisellä luokalla, eteni kuitenkin aivoissani koko ajan. Minusta tuli epävarma ja vaitelias.

Lukiossa olin jo menettänyt lähes kaikki ystäväni. Seisoin välitunnit yksin koulun pihalla. Lukion jälkeen kävin usein ravintolassa juomassa. Alkuun sain ravintolassa jonkin verran seuraa.

Kun haluamme muuttaa jotain omassa elämässä yritys tyssää yleensä jossain vaiheessa, kun huomaamme ettemme onnistu ensimmäisellä, toisella emmekä välttämättä edes viidennellä yrittämällä.  

Edellisestä pentupostauksesta on kulunut tovi ja nyt onkin oivallinen hetki päivittää kuulumisia. Elokuu on juuri alkanut. Tahvo on pian puolivuotias ja ollut meillä nelisen kuukautta. Pikku riiviöstä on alkanut kuoriutua kelpo hauva.

Vielä ei ole murrosikä alkanut, mutta selvästi hajut alkavat viedä mukanaan ja mörköikä näkyä hassujen asioiden jännittämisenä. Hieman taas kauhunsekaisin tuntein odotamme teini-iän käynnistymistä.

Psykedeelistä trance-musiikkia – kuka sitä nyt selvään hauliin kuuntelee tai etenkään tanssisi aamuyöllä keskellä korpimetsää ihmisten kanssa, joista tuskin kovin moni on selvin päin. Itselleni kysymykseen hahmottuu vastaus, kun katson peiliin ja näen oman kuvani. Miten yli 20:nen vuoden aktiivisen, lopulta täysin hallitsemattoman huumeidenkäyttöni jäljiltä saatan päihderiippuvaisena, mutta täysin raittiina käydä yhä sellaisissa ”huumetansseissa” ja pysyä tolkuissani?

Kirjoitan tätä kirjoitusta hotellin valkoiseen peittoon hautautuneena. Saavuin tänne eilen koulutukseen. Opiskelen Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus mielenterveyden tukena-hankkeessa. Koulutus on yksi merkittävimmistä asioista elämässäni moneen vuoteen. Koulutuksessa käsitellään paljon tunteita, tarpeita ja vuorovaikutusta muiden kanssa sekä korostetaan myötätunnon tärkeyttä sekä itselle, että muille. Teoriassa itsemyötätunto kuulostaa helpolta. Käytännössä se on osoittautunut toisinaan hyvinkin haastavaksi.

Olen aina hävennyt sitä että olen ylipainoinen. Niin kauan kun muistan olen aina tiennyt olevani lihava. Lihavuus on aina olltu minulle jotain huonoa.

Yksi, tällä hetkellä ajankohtainen, häpeän aiheuttaja on ollut lihavan ihmisen kesäpukeutuminen. Talvella voi ainakin luoda itselleen illuusion että vaatteet peittävät läskit, mutta kesällä joko istut sisällä, kärsit kuumasta tai näyttäydyt vähissä vaatteissa. Tai kaikkea noista. Kaikenlaiset “näin pääset kesäkuntoon” -laidutusjutut vaan pahentavat tuskaa.

Minä ja mieheni olemme olleet reilut viisi viikkoa kovassa pyörityksessä. Uudeksi perheenjäseneksi muutti norwichinterrierin pentu Tahvo. Tahvo oli tullessaan alle kaksi kiloinen lelukoiraa muistuttava maailman suloisimman näköinen pieni karvakuono. Ulkonäkö voi joskus hämätä täydellisesti!

Olen pyöritellyt mielessäni ideoita, joista kirjoittaisin, moni aihe kiinnostaa, mutta päätin tarttua härkää sarvista ja pohdiskella omaa alkoholinkäyttöäni ja suhdettani alkoholiin.

Sanoisin että suhteeni alkoholiin on melko normaali. Viikonloppuisin saatan juoda viiniä tai lonkeroa mutta juon harvoin viikolla. Lomalla alkoholia kuluu enemmän kuin töissä ollessa ja alkoholi on ensisijaisesti rentoutumisen lähde. Joskus herkuttelen ja juon hyvänmakuisia drinkkejä, mutta yleensä pidättäydyn miedommissa juomissa.

Nykyisin juon alkoholia vain jouluisin: noin pari viinilasillista vuoden aikana. Joskus nautin myös ehtoollisviiniä. Pahimmillaan olen juonut olutta suurin piirtein alkoholin suurkulutuksen alarajalla, mutta sellaista kesti muistaakseni vain kuukauden tai pari. En ole päihtynyt alkoholista noin kymmeneen vuoteen. Alkoholin käyttöni oli humalahakuista alusta alkaen. Eka humalastani on noin 40 vuotta.  

Olen elänyt yhdeksän kuukautta kriisin kourissa. Aika on sama, jonka odottava äiti on raskaana. Valmistautuu tulevan lapsen syntymään. Minulle aika on ollut päinvastainen. Olen opetellut päästämään irti mahdollisuudesta kokea äitiys tavalla, jolla olen elämäni siitä haaveillut. Mahdollisuudesta kokea raskaus, uuden elämän kumpuaminen itsestä, omasta ruumiistani.

Sitkeästä yrittämisestä huolimatta tuli seinä vastaan. Jäin pitkälle sairauslomalle ja yritän nyt rauhoittaa mieltä, jotta saan lepoa ja tarmoa kuntouttaa itseni taas työkykyiseksi. Silti pohdin, että miten tässä näin kävi.

Olen palanut pahasti loppuun, masentunut ja kiivennyt siitä kupasta takaisin ns. normaaliin elämään. Matka oli kuoppainen ja monen mutkan kautta kuntouduin. Matkaan kuului kokemusasiantuntijakoulutus ja täysin uudelle uralle siirtyminen. Koen saaneeni paljon, vaikka hinta on ollut korkea.

Sinnittely, kestää, kamppailla, ponnistella, selviytyä. Moni meistä elää elämäänsä sinnitellen. ”Kyllä tämä tästä.” ”Kohta on loma.” ”Kyllä tämä helpottaa kunhan…” En tiedä kuinka monta kertaa olen itse yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että kyllä minä vielä jaksan koska kohta helpottaa. Ja olenhan minä selviytynyt ja ”päässyt maaliin”. Mutta silti on edelleen asioita, jotka vaativat sinnittelyä.

Lapsuudenkodissani alkoholi kuului arkeen. Ja juhlaan. Joka päivä oli hyvä päivä juoda, ainakin toisen vanhempani mielestä. Toinenkin joi, muttei yhtä paljon ja hänelle ei koskaan kehittynyt alkoholismia. Olen viettänyt paljon aikaa ravintoloissa hyvin nuoresta saakka. Oli aika, jolloin perheeni tunsi kaikki paikkakuntamme tarjoilijat. Kantakapakassa tunnettiin jo minun makuni ja cokis jäillä oli nenäni edessä jo ennen kuin ehdin pyytää. Jostain syystä lempiruokani oli ranskalaiset sienikastikkeella.

Pidän itseäni suhteellisen avarakatseisena ihmisenä. En arvota ihmisiä ihonväriin perustuen. Mielestäni avioliiton solmiminen saman sukupuolen edustajien välillä on hyvä juttu, jos he rakastavat toisiaan ja haluavat sitoutua. Tykkään nähdä katukuvassani useiden eri kulttuurien edustajia ja nautin vieraskielisten keskustelujen kuuntelemisesta, vaikken niistä mitään ymmärtäisikään. Vaikka en pidä vihapuheiden kuulemisesta, alan voimaan niistä helposti pahoin, olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisillä tulee olla oikeus ja vapaus ilmaista mielipiteensä.

Minua on alkanut erityisesti aikuisiällä ahdistamaan kaikenmaailman juhlapyhät. Tämä siksi, että olen ison osan aikuisiästäni ollut hyvin yksinäinen. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu minä ja mieheni. Joulunviettomme etsii edelleen omia uomiaan ja joka joulu painimme saman asian äärellä: Mitä tehdä jouluna?

Sivut