En ole peloton. Yksinäisyyttä en kuitenkaan enää pelkää samassa mitassa kuin tähän asti.

Me tarvitsemme toisiamme. Kenenkään ei kuuluisi jäädä yksin tahtomattaan. Jotkut kuitenkin jätetään porukan ulkopuolelle. Niin kuin minutkin on jätetty. Asian voisi sanoa niinkin, että minä jäin porukan ulkopuolelle. Olen alkanut ymmärtää, että vika ei ollut minussa. Minulle on sanottu, että kiusatuksi joutuminen on satunnaista, eikä se riipu henkilöstä itsestään.

Osallistuin taannoin kokemusasiantuntijana Miljoona yksinäistä- paneelikeskusteluun Turun pääkirjastossa. Suomessa keskimäärin joka viides on kokenut tai kokee parhaillaan yksinäisyyttä. Olen lukeutunut tähän joukkoon pienestä pitäen. Eriskummallista ainakin omassa yksinäisyyden kokemuksessani on se, että usein koen olevani ainoa yksinäinen tai joka kärsii yksinäisyydestä näin paljon. Kuitenkin minunkin naapureistani viidestä kymmeneen henkilöä kärsii yksinäisyydestä. Todennäköisesti hiljaa itsekseen.

Kun haluamme muuttaa jotain omassa elämässä yritys tyssää yleensä jossain vaiheessa, kun huomaamme ettemme onnistu ensimmäisellä, toisella emmekä välttämättä edes viidennellä yrittämällä.  

Psykedeelistä trance-musiikkia – kuka sitä nyt selvään hauliin kuuntelee tai etenkään tanssisi aamuyöllä keskellä korpimetsää ihmisten kanssa, joista tuskin kovin moni on selvin päin. Itselleni kysymykseen hahmottuu vastaus, kun katson peiliin ja näen oman kuvani. Miten yli 20:nen vuoden aktiivisen, lopulta täysin hallitsemattoman huumeidenkäyttöni jäljiltä saatan päihderiippuvaisena, mutta täysin raittiina käydä yhä sellaisissa ”huumetansseissa” ja pysyä tolkuissani?

Olen aina hävennyt sitä että olen ylipainoinen. Niin kauan kun muistan olen aina tiennyt olevani lihava. Lihavuus on aina olltu minulle jotain huonoa.

Yksi, tällä hetkellä ajankohtainen, häpeän aiheuttaja on ollut lihavan ihmisen kesäpukeutuminen. Talvella voi ainakin luoda itselleen illuusion että vaatteet peittävät läskit, mutta kesällä joko istut sisällä, kärsit kuumasta tai näyttäydyt vähissä vaatteissa. Tai kaikkea noista. Kaikenlaiset “näin pääset kesäkuntoon” -laidutusjutut vaan pahentavat tuskaa.

Olen pyöritellyt mielessäni ideoita, joista kirjoittaisin, moni aihe kiinnostaa, mutta päätin tarttua härkää sarvista ja pohdiskella omaa alkoholinkäyttöäni ja suhdettani alkoholiin.

Sanoisin että suhteeni alkoholiin on melko normaali. Viikonloppuisin saatan juoda viiniä tai lonkeroa mutta juon harvoin viikolla. Lomalla alkoholia kuluu enemmän kuin töissä ollessa ja alkoholi on ensisijaisesti rentoutumisen lähde. Joskus herkuttelen ja juon hyvänmakuisia drinkkejä, mutta yleensä pidättäydyn miedommissa juomissa.

Olen elänyt yhdeksän kuukautta kriisin kourissa. Aika on sama, jonka odottava äiti on raskaana. Valmistautuu tulevan lapsen syntymään. Minulle aika on ollut päinvastainen. Olen opetellut päästämään irti mahdollisuudesta kokea äitiys tavalla, jolla olen elämäni siitä haaveillut. Mahdollisuudesta kokea raskaus, uuden elämän kumpuaminen itsestä, omasta ruumiistani.

Sinnittely, kestää, kamppailla, ponnistella, selviytyä. Moni meistä elää elämäänsä sinnitellen. ”Kyllä tämä tästä.” ”Kohta on loma.” ”Kyllä tämä helpottaa kunhan…” En tiedä kuinka monta kertaa olen itse yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että kyllä minä vielä jaksan koska kohta helpottaa. Ja olenhan minä selviytynyt ja ”päässyt maaliin”. Mutta silti on edelleen asioita, jotka vaativat sinnittelyä.

Pidän itseäni suhteellisen avarakatseisena ihmisenä. En arvota ihmisiä ihonväriin perustuen. Mielestäni avioliiton solmiminen saman sukupuolen edustajien välillä on hyvä juttu, jos he rakastavat toisiaan ja haluavat sitoutua. Tykkään nähdä katukuvassani useiden eri kulttuurien edustajia ja nautin vieraskielisten keskustelujen kuuntelemisesta, vaikken niistä mitään ymmärtäisikään. Vaikka en pidä vihapuheiden kuulemisesta, alan voimaan niistä helposti pahoin, olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisillä tulee olla oikeus ja vapaus ilmaista mielipiteensä.