Luin Suomen Lääkärilehdestä lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launiksen mielenkiintoisen kirjoituksen potilaan velvollisuuksista, joita hän nimitti ”kymmeneksi käskyksi” (Launis 2016). Mietin, miten ne sopisivatko päihdeasiakkaiden tai -potilaiden hoitoon. Lainsäädäntömme mukaan myös päihdeasiakas oletetaan autonomiseksi ja itsemääräämiskykyiseksi henkilöksi, joka omaehtoisesti hakee tarpeenmukaisia palveluja. Päihdehuoltolain mukaiset tahdosta riippumattomat hoidothan ovat, voimassa olevasta laista huolimatta, unohdettu jo vuosia sitten.

Muokkasin omavaltaisesti Launiksen velvollisuuskäskyjä ja päädyin, ajatellen etenkin päihdeasiakkaita, seuraaviin näkemyksiin:

• Jokaisen ihmisen velvollisuus on edistää ja ylläpitää omaa terveyttään ja hyvinvointiaan. Tietoa sopivasta ravinnosta, alkoholin riskirajoista ja muidenkin päihteiden vaikutuksista on helposti kaikkien kansalaisten saatavilla. Tiedon soveltaminen käytäntöön pitäisi olla helppoa, jos itsemääräämiskyky on likimain olemassa. Hoitoa ei silloin juurikaan tarvita. Jos tuo kyky on alentunut, se on sitten eri asia. Silloin korostuu velvollisuus hakeutua hoitoon, sen enemmän mitä pahemmin hallintakyky on vioittunut.
• Ihmisen ei tule aiheuttaa käyttäytymisellään vaaraa toisille ihmisille. Erityisesti tulee suojella riippuvuussuhteessa olevia, kuten omaa perhettä, varsinkin lapsia. Tietoisuuden päihteiden läheishaitoista pitäisi näkyä päihteiden käytön säätelynä, jos itsemääräämiskyky toimii. Jos ei, se on sitten eri asia, siis hoitoon menon velvollisuus on ilmeinen.
• Jos hoitoa tarvitaan (kun siis itsemääräämiskyky ei toimi), on ihmisen velvollisuus hakeutua vaikuttavaksi tiedettyihin hoitomuotoihin. Hoitoon tulijan tulee ymmärtää hoidon mahdollisuudet ja rajat ja kunnioittaa hoitoväen tietämystä. Hänen tulee rehellisesti kertoa oireensa ja elintapansa. Jos kyky hakeutua hoitoon puuttuu ja puheiden rehellisyys puuttuu, se on sitten eri asia. Silloin tarvitaan läheisiä (perhe, työtoverit, tuttavat), jotka velvoittavat hakemaan hoitoa ja täydentävät esitietoja.
• Hoidossa asiakkaan tulee noudattaa lupauksiaan, kuten sovittuja aikoja ja yhdessä hoitoväen kanssa sovittuja hoitoja ja elämäntapamuutoksia. Toki hänelle olisi lakisääteinen oikeus kieltäytyä ehdotetuista hoitotoimista, jos hänen itsemääräämiskykynsä olisi kunnossa. Päihteiden käytön hallinnan menettäneiden oikeudesta kieltäytyä hoidosta ei lainsäädäntö sano erikseen mitään. Tällöinkin on läheisten velvollisuus toimia, koska viranomaisvelvoitteita ei ole.
• Ihmisellä on kansalaisvelvollisuus tukea ja ylläpitää yhteiskunnan hoito- ja muita palveluja. Siksi hänen kuuluu kykyjensä mukaan tehdä työtä, maksaa purnaamatta veronsa (eikä hankkia verottomia juomia ulkomailta) ja äänestää kaikissa vaaleissa. Jos hän ei näin tee, voi häntä moittia siivellä eläjäksi, etenkin jos hänen itsemääräämiskykynsä on kunnossa. Päihdeongelmaisen kyvyt ovat alentuneet, joten häntä ei pidä moittia, vaan velvoittaa hoitoon.

Jos ihminen on autonominen yksilö, jolloin siis hänen itsemääräämiskykynsäkin pitäisi olla kunnossa, hänen tulisi noudattaa näitä velvollisuuksiaan. Jos hän on jo päihteiden riskikuluttaja ja väittää kykenevänsä hallintaan, tulisi muiden moittia häntä ja vaatia häntä heti kättelyssä ”ottamaan itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytymään”. Tai sitten hakeutumaan hoitoon. Hoitopaikkaan tullessa useimmat myöntävät jo hallintakykynsä alentuneen tai ainakin läheiset todistavat niin. Moittiminen ei enää ole paikallaan. Aikoinaan minun työvuosinani puhuttiin hyvin arvostavasti omaehtoisuudesta (johon sisältyi oletettu itsemääräämiskykyisyyskin) ja että asiakas päättää miten viime kädessä toimitaan. Kykyisyyden arviointia vältettiin, kun sen pelättiin viittaavan leimaavaan diagnosointiin ja vikaan, jopa ”sairauteen”.

Jos kuitenkin lähdetään päihderiippuvuuden ytimestä, johon kuuluu alentunut kyky säädellä omaa päihteiden käyttöä, pitänee silloin erityisesti korostaa hoitoonhakeutumisen velvollisuutta, on se sitten omaehtoista tai muiden vaatimaa. Hoidon tavoitteena on itsemääräämiskyvyn vähittäinen palautuminen ja velvollisuuksien uudelleen käyttöönotto. Hoitotavoite häämöttää hoitoputken loppupäässä, eikä ole oletus lähtötilanteesta.

Miten itsemääräämiskyvyn taso mitataan? Päihderiippuvuuden asteen ja laadun mittareista voi olla jotain apua, mutta varmaan yksilöllinen arvio on edelleenkin tehtävä hoitosuhteen vuorovaikutuksessa. Erilaiset motivoivat hoitointerventiot ovat vuosien myötä kehittyneet, mutta miten hyvin asiakkaat itse ymmärtävät itsemääräämiskykynsä puutteet. Voisiko niitä reilusti nimittää vaikkapa ”aivojen toimintakyvyn häiriöksi”, joka voidaan korjata, jos aivojen päihderasitus loppuu tai vähenee? Häiriön kuvaus on paras tallettaa asiakkaan luvalla myös hoitodokumentteihin, jotta sekä potilas/asiakas että myöhemmät hoitotyöntekijät ymmärtäisivät tilanteen vakavuuden.

Aikoinaan tuntui, että matalimman kykytason päihdeasiakkaat olivat niitä nykytermillä määriteltyjä ”kuluttaja-asiakkaita” tai ”shoppaajia” (ks. Suokas ym 2016), jotka tulivat hoitopaikkaan kuin kauppaan ostamaan mieleisiään tarvikkeita, vaikkapa bentsoja tai korvaushoitoa, ilman omia velvollisuuksia ja ilman aikomustakaan ryhtyä hoidolliseen yhteistyöhön. Näitä asiakkaita herkimmin moitittiin ja vaadittiin käyttäytymään kunnolla, vaikka juuri heillä oli suurimmat puutteet oman toimintansa säätelyssä. Taannoin heihin saatettiin soveltaa pakkohoidonkin eri muotoja, mutta niiden paluuta ei nyky-yhteiskunnan asenneilmastossa kannata odotella, vaikka niitä tavan takaa edelleenkin ehdotetaan.

Päihdeasiakkaan velvollisuuksien edistämisestä olen kuullut puhuttavan aika vähän. Ne eivät vähennä asiakkaan lakisääteisiä oikeuksia. Pitäisikö työntekijän ja asiakkaan käydä yhdessä läpi edellä kuvattua listaa velvollisuuksista ja kykytasosta, sekä hoidon alussa että pitkin matkaa hoidon edetessä? Ehkä olemme menossa kohti voimistuvia kuluttaja-asiakkuuksia, kun ihmisillä on enemmän tietoa omasta terveydestään, päihteiden vaikutuksista ja oikeuksistaan vaikuttaa hoidon kulkuun. Hyvä niin, mutta vallan lisääntyessä myös vastuut ja velvollisuudet lisääntyvät. Tasa-arvoisessa hoitosuhteessa kummallakin osapuolella on velvollisuuksia, myös asiakkaalla. Työntekijän velvollisuudet eivät vähene, vaikka asiakasta vastuutetaan. Miten otamme velvollisuudet puheeksi?

Kirjoittaja:
Rauno Mäkelä, Dosentti, LKT, FM, päihdelääkäri (emeritus, A-klinikkasäätiö)

Lähteet:

Launis V. Potilaan velvollisuudet – tarua vai totta? Suom Lääkäril 2016;71(1-2):64-66.

Suokas K, Kalsi J, Lassila A. Asiakas ei ole aina oikeassa – eikä lääkärikään. Suom Lääkäril 2016;71(9):626-627.

Tutustu myös Tietopuussa

Blogi: Eettinen kysymys päihdetyölle: Miksi vain pieni osa päihdeongelmaisista on hoidon piirissä?

Blogi: Stigma hankaloittaa avun saamista ja hakemista päihde- ja mielenterveysongelmiin

Tietosivu: Päihdetyön arvot ja etiikka

Blogiarkisto »