Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua vanhusten hoivapalveluissa ilmenneistä vakavista puutteista. Toimintayksiköitä on jouduttu sulkemaan. Ongelmia on ollut niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Onko vikaa vain palvelua tuottavassa yksikössä vai myös siinä, ohjataanko ihmiset avun tarpeen mukaisesti oikeisiin palveluihin?

Miten tämä meno kuulostaa niin kovin tutulta päihdetyöntekijän korvissa?

Jälleen joutuu kysymään: miten kestävälle perustalle olemme hyvinvointiamme rakentaneet, jos kaiken keskiössä ovat talouden mittarit? Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli projekti, jonka yhtenä kulmakivenä oli huolehtia kaikkien, myös heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista.   

Vanhukset eivät ole ainoita ahdinkoon ajettuja. Myös päihdehuollon piirissä ihmiset eivät ole päässeet avun tarpeen mukaisiin palveluihin. Sama koskee mielenterveyden kanssa kamppailevia. Kun vain osa päihdeongelmia kokevista hakeutuu ja pääsee ammattiavun piiriin, hoidon alkaessa he ovat yhä huonokuntoisempia. Onko se eettisesti kestävää, että he joutuvat toipumisajan pidentyessä kantamaan kaksinkertaisen taakan?

Päihteidenkäyttäjien ennenaikainen kuolleisuus on suurempi kuin väestössä keskimäärin. Avun tarve ei ole kohdannut ajoissa avun saantia - monet heistä ovat olleet vielä työikäisiä. Myös vanhusten hoivan tarve pitäisi olla arvioitavissa, mutta palvelutaso vaihtelee suuresti. On hyviä yksiköitä ja huonoja yksiköitä. Hyvin johdettuja ja huonosti johdettuja. Vastaako se käsitystämme ihmisarvon toteutumisesta?     

Luottamus suomalaisen yhteiskunnan kykyyn tuottaa hyvinvointia on koetuksella. Kyse on monen asian summasta. Palvelujen markkinoistuminen tuo riskejä. Naisvaltaisen sote-alan arvostusta pitäisi nostaa. Tehokkuusajattelun sijaan pitäisi puhua enemmän yhteisestä vastuusta hyvinvoinnin tuottamisessa. Jaetussa vastuussa myös apua tarvitsevan läheiset olisivat mukana palvelujen kehittämisessä, mikä vahvistaisi ihmisarvoista hoitoa. 

Kun sote-alan arvostus kasvaisi, henkilöstön sitoutuminen kasvaisi ja ammattilaiset voisivat kokea enemmän työn iloa – kaikki tämä näkyisi parempana tukena ja hoivana sitä tarvitseville. Se voisi olla kestävämpi ja pidemmän päälle jopa edullisempi ratkaisu.

Onko Suomi juossut liian kauas hyvinvointivaltion ihanteista?

Etenkin sote-alan järjestöt, kokemusasiantuntijat ja vertaistoimijat korostavat ihmisarvon kunnioittamista ja asiakkaan kuuntelemista – kohtaamista. Miltä yhteiskuntamme näyttäisi, jos ihmisarvo otettaisiin sosiaali- ja terveysalan kehittämisen ensisijaiseksi kriteeriksi? Löytyisikö sille oma mittaristonsa, jota voitaisiin käyttää myös esimerkiksi palveluja kilpailuttaessa ja järjestöjen avustuspäätöksiä jaettaessa? Kuuluisiko apua ja tukea tarvitsevien ja heidän läheistensä ääni silloin paremmin? Olisiko ennaltaehkäisevä työ ja oikea-aikainen apu silloin nykyistä paremmin järjestetty?

Ehkä tämä on vain unelma. Esimerkiksi päihdealalla ihmisarvon kunnioittamiseen liittyvä mittaristo voisi vähentää stigmaa, tukea päihdekuntoutujien palaamista työelämään ja työssäkäyvien mahdollisuutta saada ajoissa tukea ja apua päihteiden riskikäyttöön. Se voisi tukea jopa työllisyysasteen kasvua, mitä niin kovasti nyt tavoitellaan väestön ikääntyessä.

Miten paljon pitää vielä tapahtua, että ihmisarvo kuuluisi kaikille?

Pirkko Hakkarainen
Verkkopalvelupäällikkö, Työelämän päihdehaitat ja sosiaalinen työllistäminen -kehitysohjelman vastuuhenkilö, A-klinikkasäätiö

Tutustu myös Tietopuussa

Artikkeli: Päihdetyön arki ja etiikka

Uutinen: Eettinen foorumi 2020: Toimivien palveluiden edellytys on yhteistyö

Tietosivu: Päihdetyön eettisiä näkökulmia

Blogiarkisto »