Olet täälläEtusivu Olavi Kaukonen: Päihdehuolto märän sukupolven jälkeen?

Olavi Kaukonen: Päihdehuolto märän sukupolven jälkeen?

Päihdehuollon edellytykset vastata vaikeimpiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin ovat ohentuneet yhteiskunnan muuttuessa. Erityispalveluiden rakenne ja toimintamallit nojaavat edelleen pääosin 1970-luvun innovaatioihin ja 1980-luvun toimintamalleihin. Olemme käänteisen kestävyysvajeen edessä, kun hyvinvointivaltio, sen väestö ja tarpeet ovat muuttuneet nopeammin kuin palvelurakenne.

Suuriin ikäluokkiin lasketaan tavallisesti vuosina 1945 – 1950 syntyneet, jolloin jokaisessa kohortissa oli keskimäärin noin sata tuhatta lasta. 1900-luvulla syntyi keskimäärin noin 77 000 lasta per vuosi, mutta sodat rajoittivat syntymistä ja toisaalta leikkasivat elinikää. Vuosien 1950 ja -70 välillä ikäluokat olivat kuitenkin edelleen suuria. Syntyvyys aleni oleellisesti vasta suurten ikäluokkien tultua lisääntymisikään. Heidän elämänsä täyttivät kuitenkin muut asiat – heti 1970-luvun alkuvuosina syntyvyys putosi alle 60 000. Nythän se on runsaat 46 000, suurin piirtein puolet suurten ikäluokkien pienimmistä kohorteista.

Tämä on sitä kestävyysvajeen tuottamista, kun tulevaisuuden töihin ei riitä tekijöitä, mutta päihdehuollolle se on merkinnyt paljon muuta. Päihdehuollon palvelujärjestelmän kehityksen näkökulmasta suurten ikäluokkien vaikutus on ollut suuri ja pitkäkestoinen. Tämä ei liity pelkästään ikäluokkien kokoon, vaan myös hyvinvointivaltion kehitysvaiheisiin.

Professori Pekka Sulkusen märäksi sukupolveksi ristimät suuret ikäluokat tulivat juomakelpoiseen ikään juuri, kun suomalaisia alettiin opettaa mietojen juomien nauttimiseen. Alkoholilain kokonaisuudistus (1968) tunnetaan keskiolutlakina. Se laajensi alkoholin saatavuutta merkittävästi, ja kokonaiskulutus kasvoikin kaksinkertaiseksi muutamassa vuodessa. Ajan henki suosi liberaalia alkoholin käyttöä.

Lakimuutoksen ajankohta ei ollut ehkä valittavissa, mutta ei myöskään paras mahdollinen, koska samaan aikaan Suomi eli myöhäisen, mutta nopean elinkeinorakenteen muutosta. Jo 1960-luvulla maasta- ja maassamuutto oli kiihtynyt, ja 1970-luvun alkupuolella kaupungistuminen jatkui jokseenkin hallitsemattomana. Syntyi Ilkka Taipaleen väitöskirjassaan (1982) kuvaama asunnottoman alkoholistin ongelma, josta on olemassa myös muita värikkäitä ja joskus romantisoitujakin kuvauksia. Keskioluen ohella tai sijasta tulottomille ja asunnottomille miehille maistuivat erilaiset korvikkeet. Syntyi hätämajoitustiloja ja avoimen asunnottomuuden kenttiä.

1970-luvulla ei voinut vielä puhua erityisen kehittyneestä sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmästä. Erityisesti mielisairaalat ja niiden akuuttiosastot ruuhkautuivat pahoin, kunnes lääkintöhallitus katsoi, että asunnottomien päihdehoito ei ollut tarkoituksenmukaista mielisairaalatoimintaa, ja ohjeisti sairaaloiden johtoa pidättäytymään alkoholistien vieroitushoidoista. Vuonna 1968 perustettu sosiaalihallitus katsoi niin ikään, että sosiaalisesti huono-osaisten päihdeongelmaisten sulkeminen mielisairaaloihin ei ollut heille riittävä apu. 1960-luvun lopun tai -70-luvun alun asunnottomat ja alkoholisoituneet miehet ja joskus naisetkin olivat pääosin sodan kokeneita ihmisiä, eivät vielä suuria ikäluokkia. Laskukykyinen tilastoaktuaari pystyi kuitenkin ennakoimaan, että ongelma ei ollut suinkaan helpottumassa.

Päihdehuollon palvelut ja yhteiskunnan haasteet

Elettiin taloudellisen niukkuuden ja ensimmäisen öljykriisin aikaa, mutta kansallisena tavoitteena oli pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli. Sen ideologiset perustukset oli laskettu 1960-luvulla, mutta vasta 70-luvun alkuvuosina ryhdyttiin suuriin investointeihin. Kansanterveyslaki säädettiin ja yhtenäiskoulu-uudistus käynnistettiin.

Nopeasti kasvaneet alkoholihaitat nähtiin hyvinvointivaltion kehityksen riskinä ja myös tuotannon jarruna. 1974 hyväksyttiin päihdehuollon osittaisuudistuksena tunnettu valtionosuuslaki, joka antoi valtion verorahoitusta varsin avokätisesti erilaisten päihdehuollon yksiköiden perustamis- ja käyttökustannuksiin. Syntyi läntisen Euroopan laitosvaltaisin päihdehuollon erityispalvelujärjestelmä: kuntoutuslaitoksia ja katkaisuhoitoasemia, hoitokoteja asunnottomille työkykyisille, huoltokoteja asunnottomille eläkeläisille ja ensisuojia raitistumishaluttomille asunnottomille. Samalla laajennettiin myös avohoidon verkostoa, A-klinikoita ja nuorisoasemia perustettiin kaupunkikuntiin eri puolille maata.

Päihdehuollon palvelujärjestelmää kehittämällä pyrittiin siis vastaamaan paitsi yhteiskunnan sosiaalisiin, myös suuriin rakenteellisiin ongelmiin. Yllättävää ehkä on, että siinä kohtalaisen hyvin onnistuttiin: sisään sulkeva erityispalvelujärjestelmä toimi etenkin suurissa kaupungeissa hyvin aina 1980-luvun lopulle saakka.

Pian sitä alettiinkin jo leikata, mutta vielä koko 1990-luvun ajan keski-ikään ehtineet suuret ikäluokat pitivät erilaisten palveluyksiköiden käyttöasteet korkeina.

Käänteinen kestävyysvaje vähentää palvelujen kysyntää

Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen tämä kohorttivaikutus on alkanut nopeasti kääntymään. Kulttuuri muuttuu hitaasti, mutta oikeastaan enää 1970-luvulla syntyneiden ikäluokkien suhde alkoholiin on saman tyyppinen kuin edellisillä sukupolvilla. Juomatapatutkimusten mukaan alle 50-vuotiaiden raittiuskin on yleistynyt, ja 1990-luvulla syntyneillä ei ole läheskään yhtä humalahakuista käyttäytymis- ja arvomaailmaa kuin edeltäjillään.

Melkein huomaamatta kävi niin, että lähes kaikki suuret kuntayhtymien laitokset lakkautettiin, samoin valtion päihdehuoltoyksiköt. Satoja hoitopaikkoja katosi nopeasti, mutta siitä huolimatta jäljelle jääneet yksiköt toimivat vajaalla kapasiteetilla. Asunto ensin -ohjelmat ovat tällä vuosituhannella siirtäneet huoltokodit ja melkein kaikki hoitokoditkin historiaan. Ensisuojat ovat katoavaa kansanperinnettä. Laitosmuotoisen kuntoutuksen kapasiteetti on kutistunut murto-osaan aiemmasta – ja on edelleen vähenemässä.

Syynä ei ainakaan vielä ole nuorten vähentynyt humalahakuisuus. Alkoholin kokonaiskulutus on edelleen korkealla tasolla, lisäksi huumeiden käyttö on koko ajan lisääntynyt. Kuntien pidättyväistä kuntoutuspolitiikkaa voidaan moittia, mutta tärkein syy etenkin laitosten käytön vähenemiseen on se, että vaikka päihteet aiheuttavat edelleen haittoja ja syrjäytymistä, nyt elossa olevia avun tarvitsijoita on enää noin puolet 1990-luvun huippuvuosina hoitoon hakeutuneiden määrästä. Kestävyysvajeen ohella päihdehuollossa voidaan puhua käänteisestä kestävyysvajeesta, joka jättää väistämättä osan päihdehuollon perinteisestä kapasiteetista tehottomalle käytölle.

Asiakkaat äänestävät jaloillaan ja maksavat hengellään

Etenkin huumeiden käyttäjien palveluita on kehitetty, mutta saattaa kuitenkin olla ongelmallista, että päihdehuollon palvelurakenne ja toimintamallit nojaavat edelleen pääosin 1970-luvun innovaatioihin ja 1980-luvun toimintamalleihin. Ne eivät välttämättä houkuttele aiempaa nuorempia päihteiden käyttäjiä, joiden kulttuuriset preferenssit ovat toisaalla: yksilöllisyydessä, mutta eivät asiantuntija-auktoriteeteissa. Arjen hallinnassa, mutta eivät välttämättä tunnistettavissa palveluissa. Sosiaalisissa verkostoissa, mutta eivät ehkä edes vertais- tai kokemusasiantuntijuudessa.

Voisi ajatella, että erilaiset digitaaliset palvelut tavoittavat näitä nuorehkoja ihmisiä erityisen hyvin, mutta toistaiseksi valtaosa uusista sähköisistä palveluista tavoittaa väestönosaa, jolla muutoinkin on toimivia verkostoja ja parhaat edellytykset saada apua. Vaikeimmassa asemassa olevat eivät välttämättä pääse hyötymään näistä välineistä. Kun vielä nyt olemassa oleva päihdehuollon erityispalvelujen rakenne on kilpailutettu pois markkinoilta, päihdehuollon pitäisi löytää ja määritellä uudelleen ne keskeiset sosiaaliset kysymykset, jotka luovat ja pitävät yllä päihteisiin liittyvää eriarvoisuutta.

Tällä vuosikymmenellä päihdehuollon kipein haaste ja tärkein tehtävä on löytää vastauksia siihen sosiaaliseen todellisuuteen, joka tuottaa kasvavan määrän päihdekuolemia vuosittain. Alkoholiin liittyvät kuolemat ovat kääntyneet uudelleen kasvuun, ja huumeisiin liittyvät kuolemansyyt ovat historiallisesti korkeimmalla tasollaan. Päihdekuolema ei ole kovin tasa-arvoinen. Alimpiin tuloluokkiin kuuluneiden alkoholikuolleisuus on yli kuusi kertaa suurempaa kuin ylimpiin tuloluokkiin kuuluvien. Onko näkyvissä merkkejä uusista huono-osaisten ehdoilla toimivista sosiaalisista keksinnöistä tai digitaalisista innovaatioista?

Olavi Kaukonen
A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja, VTT

Blogiarkisto »

 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Tästä pääset tutustumaan Tietopuun tietosuojaan