Olet täälläEtusivu Markus Marttunen: Aktiivisesti omassa järjestökuplassa

Markus Marttunen: Aktiivisesti omassa järjestökuplassa

Helsingin Sanomat ovat ansioituneesti keväällä 2019 ottaneet teemaksi kuplautumisen ja sosiaaliset kuplat. Tämä on näkynyt Suomi Puhuu tapahtuman lisäksi lukuisissa äänestyskäyttäytymistä, äänestysalueiden eroja sekä äänestäjiä käsittelevissä kolumneissa ja jutuissa. Kuplilla tarkoitetaan yksilöiden omia kokemusmaailmoja, joita vahvistavat ympärillä olevat saman mieliset ystävät tai sosiaalisen median tilit. Syntyy kuplia, joiden sisällä kaikki näyttävät samoin ajattelevilta. Kuplan ulkopuoliset ajatukset näyttäytyvät omien sosiaalisten piirien syventyessä yhä hurjemmilta ja uhkaavammilta, syntyy jyrkkiä sosiaalisia vastakkainasetteluita ja railoja ihmisten sekä ryhmien välille. 

Eläminen sosiaalisen median aikakaudella näyttäisi syventävän kuplia, sekä vievän erimielisiä kauemmaksi toisistaan. Toista mieltä olevien ymmärtäminen vaikuttaa lähes mahdottomalta. Liian usein keskustelijoiden välille rakennetaan erottavia tekijöitä yhdistävien sijaan. Ehkä poliittinen aika ja virtaukset ovat otollisempia erojen, kuin yhtäläisyyksien esiin tuomiselle. Aiheesta kirjoitti myös Ilta-Sanomien kolumnisti Rajkumar Sabanadesan identiteettipolitiikkaa käsitelleessä jutussaan.

Oma osallistumiseni Suomi puhuu-tapahtumaan herätti pohtimaan omaa kuplaani, mutta myös järjestöjen kuplia. Pohtiessani sosiaalisia kuplia laajemmin en voi olla huomaamatta työkenttäni, eli sosiaali- ja terveysalan järjestöjen todentavan näitä kuplia toiminnassaan. On helppoa ja houkuttelevaa tehdä yhteistyötä niiden tahojen kesken, joiden kanssa yhteistyötä on totuttu tekemään. Kuinka helppoa näin onkaan löytää sisällöllistä resonanssia sekä yksimielisyyttä.

Toisinaan tämä yhteistyö saattaakin tuottaa toivotun tuloksen, mutta erityisesti pohdittaessa järjestöjen tekemää vaikuttamistyötä, yhteistyö perinteisten toimijoiden kanssa saattaa vesittää vaikuttamistyön tarkoituksen ja laajempi muutos uhkaa jäädä torsoksi. Muutos tapahtuu vain järjestön oman vaikutuspiirin, eli kuplan sisällä ilman laajempaa muutosta yhteiskunnassa. Tunnistetaanko tämä vaikuttamistyön riski järjestöissä? Tarkoitus on kuitenkin tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä ja saada aikaan jokin muutos asenteissa, päätöksenteossa, tiedonkeruussa tai palvelujärjestelmässä. Onko silloin itse asiassa tärkeämpää pyrkiä tavoittamaan niitä, joita ei muuten toiminnalla tavoiteta, siis kuplan ulkopuolella olevia, samaa mieltä olevien sijaan?

Kuplat, stigmat ja kohtaamisen ongelma

Suurin osa Sosiaali- ja terveysalan järjestöistä ajavat jonkin tunnistamansa kohderyhmän etua. Esimerkiksi päihde- ja mielenterveysjärjestöt pohtivat päihdekuntoutujan tai mielenterveyskuntoutujan arkea, aivosairauksiin erikoistuneet järjestöt taas oman kohderyhmänsä etua ja kehitysvammajärjestöt omiaan. Kaikkia näitä kohderyhmiä yhdistää stigmat ja niiden vaikutukset siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnan jäseninä. Erilaiset sosiaaliset kuplat syventävät stigmoja, mitä vähemmän sosiaalisessa piirissä kohtaamme erilaisuutta tai erimielisiä ihmisiä, sen heikommin osaamme suhtautua ihmiseen, jolla on päihdeongelma tai vaikkapa kehitysvamma. Stigma elää vahvasti ja pulskistuu kohtaamisen puutteesta.

Miten sitten ratkoa tätä kuplautumisen tuomaa homogeenisyyttä ja saman mielisten kanssa ryhmäytymistä? Aktiivisena Twitterin käyttäjänä olen pohtinut muuttavani omaa käyttäytymistäni niin, että aina kun seuraan saman mielistä Twitter-käyttäjää, tulisi minun seurata myös käyttäjää, joka on kanssani eri mieltä. Tämä haastaisi automaattisesti Twitterin uutisvirrassa ajatteluani ja pakottaisi alitajuisesti laajentaman omia näkökulmiani. Aivomme kun tuppaavat luomaan alitajuisesti kategorioita, mielipiteitä ja vastakkainasettelua. Jos pystyn hallitsemaan aivoilleni tulevaa syötettä, pystyn hieman vaikuttamaan myös alitajuntaani ja sen luomiin ennakkoasenteisiin.

Järjestötoiminnassa samaa voisi pohtia esimerkiksi niin, että jokaisen perinteisen yhteistyökumppanin, olipa se sitten oppilaitos, sairaala, hoitokoti, toinen järjestö tai tutkimuslaitos, tulisi löytää projektiin mukaan myös yksi epäkonventionaalinen yhteistyökumppani. Tällaisia kumppanuuksia voisi löytyä yrityksistä, tutkijoista, eri alan järjestöistä sekä ylipäänsä sellaisilta aloilta, joiden ei ehkä ensimmäisenä ajattele tuovan mitään suurta lisäarvoa jollekin hankkeelle. Näin lievitetään stigmoja, pystytään juurruttamaan ihmisarvoisen kohtaamisen käytäntöjä sekä ylipäänsä oppimaan uutta ja luomaan parempaa yhteiskuntaa kohderyhmälle.

Haastankin kaikki, sekä järjestöt, että yksilöt pohtimaan omaa ympäröivää kuplaansa ja rikkomaan sitä aktiivisesti. Pyritään ymmärtämään myös niitä kokemuksia, jotka eivät resonoi omiemme kanssa, synnytetään ymmärrystä ja uusia näkökulmia niin arjessa kuin vapaallakin. Koitetaan rakentaa identiteettiämme myös me - muut, tai uhri - sortaja asetelman ulkopuolelle. Ehkäpä kuplien puhkominen auttaa meitä löytämään uudelleen ne tekijät, jotka yhdistävät niiden erottavien sijaan.

Markus Marttunen
Kehittämissuunnittelija
A-klinikkasäätiö
@MsukraM

Blogiarkisto »

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Tästä pääset tutustumaan Tietopuun tietosuojaan