Olet täälläEtusivu Janne Nikkinen: Suomalaisen rahapelimonopolin tulevaisuus ja sääntelyn mahdollisuudet

Janne Nikkinen: Suomalaisen rahapelimonopolin tulevaisuus ja sääntelyn mahdollisuudet

Viime aikoina on käyty enenevässä määrin keskustelua siitä, mikä on kotimaisen rahapelimonopolin tulevaisuus muuttuvassa maailmantilanteessa. Rahapelien tarjonta on erityislaatuista toimintaa syystä, että ihmisten (todellista tai oletettua) pelihimoa käytetään hyväksi (näin esim. HE 197/1999). Maailmassa n. 3/4 YK:n jäsenvaltioista sallii ja säätelee rahapelaamista eri tavoin. Laitonta pelaamista lainsäädännön näkökulmasta on suurista valtioista etenkin Brasiliassa ja Intiassa, lisäksi Kiina pyrkii voimakkaasti rajoittamaan pelaamista tietyille erityishallinto-alueille (Hong Kong ja Macao) ja estämään internet-pelejä.

On huomattava, että myös rahapelien salliminen ja laillistaminen aiheuttavat huomattavia kustannuksia. Usein puhutaan lähinnä hyödyistä, huolimatta siitä, että rahan kerääminen maksaa (kauppiasprovisiot, mainonta ja markkinointi). Lisäksi tulevat erilaiset haittakustannukset, jotka ovat ulkomailla eri arvioissa olleet varsin korkeita. Esimerkiksi Australiassa Victorian osavaltiossa kaiken haitan mittaamisen jälkeen summa oli lähellä alkoholin käytön ja masennuksen hoidosta aiheutuvia kustannuksia (Browne et al. 2017).

Miksi rahapeliraha kiinnostaa

Rahapelituottojen merkitys yhteiskunnalle ei ole vain siinä, että ne tarjoavat lisärahoitusta kohteisiin, jotka ovat usein tavallisessa budjetoinnissa vähemmällä (esim. tiede, taide ja kulttuuri). Tuottojen käyttötarkoitus voidaan ymmärtää usein laajasti. Usein ei ole yksimielisyyttä mitä veroa pitäisi korottaa vastaavan summan keräämiseksi. Rahapeliraha on eräässä mielessä ”isännätöntä” rahaa sikäli, että sitä voidaan kutsua muuksi kuin veroksi. Kuitenkin rahan käyttötapa on sellainen, että kyseessä on veronkaltainen maksu (näin esim. Kotakorpi et al. 2016). OECD myös listaa rahapelituotot verokategoriaan.

Rahapelipelaamisen luonne ”viihteenä”

Maailmassa lotto ja rahapeliautomaatit ovat erityisesti vähätuloisten suosimia (Sulkunen et al. 2019). Eniten haittoja aiheuttavat etenkin nopeatempoiset pelit, joita Suomessa vastaa esim. Pikapokeri. Kaksi pääasiallista haittaa ovat kulutettu aika ja menetetty raha. Usein kuulee esitettävän, että rahapelaaminen on vain viihdettä, josta maksetaan siten kuin vaikka elokuvissa tai urheilutapahtumissa käymisestä.

Rahapeleissä ”viihde” tulee kuitenkin siitä, että rahaa käytetään jatkuvasti lisää jännityksen ja pelin mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Pelintarjoajan intressi puolestaan on maksimoida pelaamiseen käytettävä aika. Australiassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että yli tunnin rahapeliautomaattia kerrallaan pelaava henkilö on samalla myös todennäköisesti rahapeliongelmainen (Paterson et al. 2019). Merkittävä osa pelikulutuksesta, ehkä jopa 60% tulee ongelmaisilta, jotka haluavat vain jatkaa pelaamista (Schull 2012).

Kenties suurin vaikeus rahapelien rinnastamisessa muuhun viihteeseen on, että esim. elokuviin mennessä viihteen hinnan tietää etukäteen, ja vaikkapa konsertin voi joskus kuunnella ilmaiseksi puistossa tai yleisötapahtumassa. Rahapelien suhteen ”ilmaisviihde” (erilaiset bonukset ym.) edellyttävät usein tietyn rahasumman pelaamista ensin. Voitot pelataan uudestaan ja etenkin automaattipeleissä pelatun rahan merkitys voi hämärtyä. Varsinkin mikäli ”voitto” on vain maksetun panoksen suuruinen tai pienempi sitä.     

Yksinoikeuden perustelua

Koska rahapelaaminen ei ole täysin ongelmatonta viihdettä (muuten siihen ei kohdistettaisi erityistä sääntelyä), rahapelit on useissa maissa päätetty tarjota valtion ylläpitämän yksinoikeuden kautta (näin Pohjoismaista Suomi ja Norja). Tätä on perusteltu laittoman pelaamisen ehkäisyllä, rahanpesun estämisellä, haittojen vähentämisellä, ym. Laiton tarjonta ei kuitenkaan koskaan poistu kokonaan, jo siitä syystä, että internet-estot ovat kierrettävissä (Sulkunen et al. 2019). Huomattava osa rahapelaajista ei myöskään pelaisi laittomasti, mikäli valtion ylläpitämiä rahapelejä ei olisi saatavilla. Tarjonnalla ja saatavuudella onkin huomattava rooli rahapelien kulutuksen suhteen ja ns. kokonaiskulutusmalli (jonka mukaan kulutuksen kasvaessa myös erilaiset haitat lisääntyvät) näyttää soveltuvan myös rahapelaamiseen (Rossow 2019). 

Rahapelien monopoleja ja lisenssijärjestelmiä kansainvälisesti vertailtaessa on havaittu, että monopoli ei automaattisesti vähennä rahapeliongelmia (Egerer et al. (toim.) 2018). Toimijoiden määrä ei myöskään suoraan vaikuta rahapelaamisen vastuullisuuteen: yksi operaattori voi aiheuttaa vähemmän tai enemmän rahapeliongelmia kuin kymmenet eri operaattorit (Hokkanen 2016). Rahapeliongelmainen voi kokea jopa suuremman kynnyksen hakea apua, jos rahapelaaminen on yleisesti hyväksyttyä ja valtion tukemaa. Hän näkee itsensä ”poikkeavana” ja vähemmistöön kuuluvana, jos hän ei osaa pelata ”oikein” ja ”vastuullisesti”. Yhteiskunta leimaa pienen vähemmistön, jotta muut voivat kokea itsensä ongelmattomiksi (Tammi 2011). 

Sääntelyn mahdollisuudet rahapeliongelmien ehkäisyssä

Rahapelitutkimuksessa on käytetty paljon aikaa ja rahaa sen osoittamiseksi, että ongelmaisia on suhteellisen pieni prosenttiosuus (usein 1-3 prosenttia) väestöstä (Nikkinen 2019a). Väestökyselyt ovat etenkin rahapeliyhtiöiden, mutta myös valtion kannalta edullisia, koska niitä voi tulkita eri tavoin (Cassidy et al. 2013). Esim. Amerikan psykiatriyhdistyksen (APA) tautiluokituksessa (DSM) pisteytykset vaihtelivat 1980-l ja 1990-l jatkuvasti (Room 2005). Vastaava tilanne on jatkunut 2000-l myös muissa mittareissa. Omaan ilmoitukseen perustuvat kyselyt on todettu ongelmallisiksi (Australian Productivity Commission 1999). Pelikulutus (muun kuin loton osalta, jossa isot jättipotit keräävät satunnaispelaajia) kertoo haitoista etenkin internet- ja rahapeliautomaattien kohdalla. Haittojen vähentäminen vähentää siksi myös tuottoja.

Rahapeliongelman oikeaksi ymmärtämiseksi on tärkeää myös tiedostaa, että ”vastuullinen pelaaminen” on merkitykseltään tyhjä slogan, jota käytetään siirtämään huomio tuotteiden haitallisuudesta käyttäjiin (Orford 2011; Hancock & Smith 2017; Boyce 2019). Kuten alkoholissa, yhteiskunta käyttää usein tehottomiksi tiedettyjä keinoja, jotta saadaan luotua illuusio, että ongelmat otetaan vakavasti. Rahapeleissä keskitytään vapaaehtoisiin rajoituksiin, neuvontapalveluihin ja jälkikäteen tapahtuvaan hoitoon, joka ei enää palauta menetettyä rahaa. Tehokkaat toimenpiteet rajoittavat myös saatavuutta (Selin et al. 2017).

Sosiaalieettistä tarkastelua

Tehokkaiden sääntelytoimien käyttäminen edellyttäisi sen tunnustamista, että rahapeliongelmissa ei ole ensisijaisesti kyse yksilön ongelmasta tai ”heikkoudesta”. Kyse on tarjonnan, tuotteiden ja yksilön vuorovaikutuksesta, jossa valtion ja rahapeliyhtiöiden intressit käyvät yhteen (Orford 2019). Tuottojen käyttö osaltaan luo ongelmia (Adams 2016). Maksuliikenne-estot ja internet-sivujen blokkaus toimivat huonosti aikana, joka korostaa yksilön valinnanvapautta. Suuri osa ongelmista aiheutuu edelleen ns. kivijalkapelaamisesta. Ruotsissa rahapeliautomaattien hajasijoittelusta luovuttiin jo 1970-luvulla ja Norjassakin v. 2007 (20% niistä palautettiin v. 2009 vähemmän koukuttavina). Tanska osoittaa, että rahapeliautomaatteja voi olla paljonkin, jos ne ovat vain anniskeluravintoloissa tai vastaavissa paikoissa, joissa alaikäiset tai peliongelmaiset voivat välttyä niiltä.

Tulevaisuus

Ruotsin muuttuessa internet-pelaamisessa lisenssijärjestelmäksi v. 2019 alkaen on vaikea nähdä, että Suomi voisi loputtomasti pysyä tilanteessa, jossa nettipelien vahva markkinaosuus pysyisi vain monopolilla. Nyt jo yhä useampi valitsee ulkomaisen palveluntarjoajan kotimaisen sijaan. Samalla rahapeliautomaatit aiheuttavat edelleen merkittävää haittaa hyvin monille.

Rahapelien tarjonnassa valtio toimii väistämättä osaa kansalaisiaan vastaan ja käyttää heitä välineenä toisten hyvinvoinnin edistämiseen (Nikkinen 2008; Nikkinen & Marionneau 2014). Tilanteessa, jossa Italia on kieltänyt rahapelimainonnan ja Ruotsi harkitsee vastaavaa, Suomikin voisi korostaa enemmän vapautta rahapelitarjonnasta kuin vapautta pelata rahapelejä. Tämä tarkoittaisi rahapeliautomaattien keräämistä valvottuihin pelisaleihin ja ainakin internet-pelien mainontakieltoa. Tulisi ehkä myös harkita yksilölisenssiä rahapelaamiseen, joka mahdollistaisi paremman valvonnan ja pelikulutuksen seurannan (Nikkinen 2019b).

Janne Nikkinen
sosiaalietiikan dosentti, Helsingin yliopisto

Blogiarkisto »

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Tästä pääset tutustumaan Tietopuun tietosuojaan