Blogitekstit

Päihdehuollon edellytykset vastata vaikeimpiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin ovat ohentuneet yhteiskunnan muuttuessa. Erityispalveluiden rakenne ja toimintamallit nojaavat edelleen pääosin 1970-luvun innovaatioihin ja 1980-luvun toimintamalleihin. Olemme käänteisen kestävyysvajeen edessä, kun hyvinvointivaltio, sen väestö ja tarpeet ovat muuttuneet nopeammin kuin palvelurakenne.

ME/CFS-sairaus, josta käytetään Suomessa usein myös nimeä krooninen väsymysoireyhtymä, on vakavasti toimintakykyä ja siten myös työkykyä heikentävä sairaus. On arvioitu, että kolme neljästä sairastuneesta on työkyvyttömiä ja ainoastaan neljännes kykenee töihin, osa heistäkin vain osa-aikaisesti. Koska ME/CFS-diagnoosilla on usein vaikea saada sairausetuuksia, voi potilas jäädä hankalaan välitilaan, missä työkykyä ei ole, mutta sairausetuuksia ei myönnetä.

Varhainen puheeksi ottaminen työpaikoilla nojaa vahvasti ajatukseen siitä, että työkykyisyyttä uhkaaviin tekijöihin on puututtava, ja ongelmat estettävä ennen kuin ne ehtivät syntyä. Päihteiden puheeksi ottaminen on ratkaiseva ensiaskel eikä sitä voi sivuuttaa varhaisen tuen toimintatavoista, saati poissulkea työpaikalla (toivon mukaan) vallitsevasta yleisestä välittämisen ilmapiiristä. Vaikka lähtökohtaisesti työntekijän on itse huolehdittava omasta jaksamisestaan, on hänelle sallittava myös avun pyytäminen ja siihen vastaaminen.

Eläminen sosiaalisen median aikakaudella näyttäisi syventävän kuplia, sekä vievän erimielisiä kauemmaksi toisistaan. Toista mieltä olevien ymmärtäminen vaikuttaa lähes mahdottomalta. Liian usein keskustelijoiden välille rakennetaan erottavia tekijöitä yhdistävien sijaan. Ehkä poliittinen aika ja virtaukset ovat otollisempia erojen, kuin yhtäläisyyksien esiin tuomiselle. Aiheesta kirjoitti myös Ilta-Sanomien kolumnisti Rajkumar Sabanadesan identiteettipolitiikkaa käsitelleessä jutussaan.

Erinäisiä kyselyitä ja lomakkeita täytetään enenevissä määrin; tietoa halutaan kerätä kehittämisen, ymmärryksen ja vaikuttavuuden nimissä. Tiedolla johtaminen on päivän sana, johon voi sekoittua myös sokean edistysuskon piirteitä, jolloin tiedon keräämisen käytännön syitä tai seurauksia ei nähdä itseisarvoiseksi korotetun tiedon takaa.

Tipattoman tammikuun tavoitteena on herättää keskustelua alkoholista osana ihan tavallisia tilanteita ja arkipäiviä. Tänä vuonna Tipattoman teemana on ”Tarviinko mä tän?” Kysymys herättää pohtimaan, missä tilanteissa ja mistä syistä alkoholia käyttää.

Miten usein näitä tilanteita tulee vastaan? Käypä hoito -suositusten mukainen korkean riskin taso on miehillä 23-24 annosta ja naisilla 12-16 annosta viikossa. Kohtalaisen riskin taso on miehillä yli 14 annosta ja naisilla yli 7 annosta viikossa, siis annos tai pari päivässä.

Suomessa on 65 000 – 70 000 lasta, joiden vähintään toisella vanhemmalla on vakava päihdeongelma. Noin kolmanneksella päihdehuollon palveluita käyttäneistä on alaikäisiä lapsia. Kuinka moni näistä lapsista saa tarvitsemansa avun ja tuen? Sitä emme tiedä. 

Joka neljäs nuorista on kokenut haittoja aikuisten alkoholinkäytöstä kotona, 23 prosenttia aikuisista. Viimeisimmän pian julkaistavan 16−20-vuotiaiden väestökyselymme mukaan 7 prosenttia nuorista kokee usein haittoja vanhempiensa alkoholinkäytöstä ja 22 prosenttia joskus.    

Toimintakyky liittyy hyvin arkisiin asioihin kuten nukkumiseen, mielialaan, arjen askareissa selviytymiseen ja kognitiivisiin toimintoihin kuten päätöksen tekoon ja keskittymiseen. Arkisessa elämässä toimintakyky on keskeistä, mutta se on monesti vaikeasti hahmotettavaa, piilevää ja kaiken läpäisevää.

Arjessa tunnumme aina tajuavan, kun joku on jäänyt koukkuun tupakkaan, tai alkoholi tai laittomat päihdeaineet alkavat vallata ihmisen elämää yhä enemmän ja enemmän. Tulkitsemme, että he ovat riippuvaisia näistä päihteistä. Tyypillisesti tämä riippuvuus nähdään myös samanaikaisesti ongelmallisena, vaikka ongelmat voivatkin vaihdella päihteestä toiseen ja ihmisestä toiseen.