Arjen toimintakyky logo
Olet täälläEtusivu Kehittämisen tueksi Arjen toimintakyky Hankkeen kuulumisia

Hankkeen kuulumisia

Terveiset Thessalonikin matkalta

Terveiset Thessalonikin matkalta!

Päihdehoitoa on toteutettu yhteisöhoitona jo vuosikymmenten ajan. Osallistuimme 17.-20.9. Kreikan Thessalonikissa järjestettyyn WFTC:n (World Federation of Therapeutic Communities) koulutukseen sekä EFTC:n (European Federation of Therapeutic Communities) konferenssiin. Terapeuttisella yhteisöllä tarkoitetaan yhteisön hyödyntämistä terapeuttisena menetelmänä. Kyseessä on intensiivinen, tyypillisesti asumis- tai laitosmuotoisesti toteutettu ohjelma, jossa yhteisön jäsenet kohtaavat toisiaan säännöllisesti yhteisöryhmissä ja toimintaryhmissä. Jäsenten asioita puidaan yhteisön kesken piirissä, jossa yhteisö päättää ryhmän asioista jakamalla rooleja ja vastuita jäsenten kesken. Jäsenet valvovat ja sanktioivat yhteisöjen normeja. Menetelmän keskeisiä tavoitteita on tarjota jäsenilleen tila toimia yhteisönä, muodostamalla yksilöille turvallinen tila (ei väkivaltaa, päihteitä tai seksiä), selkeä rakenne (roolit ja ohjelma) ja hierarkia (säännöt, yhteisön ja yksilön vuorovaikutus). Jäsenet ovat yhteisön olemassaolon perusta, joten he sijoittuvat yhteisön hierarkian yläpäähän (ensimmäinen piiri). Myös palkattuun henkilökuntaan kuuluvat henkilöt ovat yhteisössä toimiessaan ensisijaisesti tasavertaisia jäseniä ja osallistuvat yhteisön toimintoihin aktiivisesti.

Yhteisön toimintaan osallistumisen yhteydessä jäsenet oppivat hyväksyvää kohtaamista turvallisessa ympäristössä ja yhteisötoiminnan hyödyntämistä omassa kasvussaan moraalisina toimijoina. Turvaton ympäristö ei edesauta inhimillistä kasvua, vaan pakottaa yksilöä turvautumaan väkivaltaan tai haitallisiin selviytymismekanismeihin kompensoidakseen ympäristön luomaa ahdistusta. Toipumisprosessi nähdään terapeuttisten yhteisöjen filosofiassa jatkuvana ja kokonaisvaltaisena, minkä takia terapeuttisen yhteisön jäsenyyden pituus mitataan tyypillisesti vuosissa. Pitkäaikaiset jäsenet toimivat roolimalleina uudemmille jäsenille ja takaavat yhteisön perinteiden jatkuvuuden ”oraalisena” tai kerronnallisena perinteenä. Traumaattisten ja henkilökohtaisten kokemusten jakaminen yhteisön edessä keskeisenä käytäntönä tekee terapeuttisesta yhteisöstä hyvin intensiivisen, henkilökohtaisen ja haastavan menetelmän kaikille jäsenille, myös palkkatyössä toimivalle henkilökunnalle. Yhteisössä ei voi paeta oman muodollisen roolinsa tai ylemmyydentunteensa taakse kaikkien jäsenten ollessa tasavertaisia toimijoita. Jäsenet pääsevät yhteisössä näkemään oman käyttäytymisensä vaikutuksen muihin ihmisiin ja toisaalta kokemaan, millaista on toimia arvostavassa yhteisössä.

Yhteisön tavoitteena ei siten ole hoitaa päihde- tai mielenterveyden ongelmia, vaan tarjoa alusta inhimilliselle kasvulle yhteisössä, jonka yhteydessä yksilön voimavarat toipumiseen kasvavat. Terapeuttisen yhteisön fokus on jäsenten käyttäytymisen ja identiteetin muutoksessa, huolimatta yhteisöön hakeutumisen syistä tai aikaisemmista elämäntapahtumista. Alkuperäisten, 1960-luvun yhdysvaltalaisen terapeuttisten yhteisöjen taustalla oli antipsykiatrinen ajattelu; yhteisön toiminta ja toimintatilat pyrittiin järjestelemään siten, että uusi tulokas voisi kokea yhteisöllisen ilmapiirin jo heti astuessaan yhteisön toimintatiloihin. Ulkomaailman normeja pyritään purkamaan järjestelyissä mm. välttämällä byrokraattisia tilaratkaisuja ja muodollisia nimikkeitä.

Terapeuttinen yhteisö on aina ”yhteiskunnan peili” siinä mielessä, että se pyrkii vastaamaan aina ajankohtaisiin ongelmiin ja traumaattisiin kokemuksiin (ilmastonmuutos, sodat, pakolaisuus), ketään ei pyritä jättämään yhteisön ulkopuolelle sen takia, että hänen ongelmansa olisi ”vääränlainen”. Kuitenkin kliinisen päihdehoidon- ja psykiatrian standardien levitessä, on terapeuttisten yhteisöjen täytynyt mukautua muun yhteiskunnan muutoksiin rahoituksen saamiseksi ja luottamuksen herättämiseksi. Nykyisin puhutaan ”mukautetuista” terapeuttisista yhteisöistä, joissa yhdistyy terapeuttisten yhteisöjen perinteitä sekä lääkehoidollisia menetelmiä terapeuttisessa yhteisössä, riippuen toiminnan kohderyhmästä. Ulkopuolisista vaatimuksista ja ”byrokratisoitumisesta” johtuen keskustelua terapeuttisten yhteisöjen ”vesittymisestä” ja häviämisestä käydään aktiivisesti toimijoiden keskuudessa (esimerkiksi Ruotsissa ei tietojemme mukaan toimi enää yhtäkään terapeuttista yhteisöä). Julkisen rahoituksen saamiseksi toiminta edellyttää tutkimukseen perustuvaa näyttöä hoitomuodon toimivuudesta. Terapeuttisten yhteisöjen pitkäkestoisuus ja kokonaisvaltaisuus tekevät satunnaistettujen vertailukokeiden tekemisestä hankalaa suhteessa lääkehoitoihin ja yksilökeskeisiin terapiamuotoihin.

Arjen toimintakyky -hankkeen edustajina esityksemme konferenssissa käsitteli toimintakyvyn mittaamisesta yhteisöhoidossa. Esittelimme hankkeessa käyttämäämme PARADISE24fin-lomaketta psykososiaalisen hyvinvoinnin mittarina riippuvuuksiin liittyvien ongelmien yhteisöhoidossa. Kerroimme myös, että Suomessa päihdehoitoyhteisöjen määrä on vähentynyt hyvinvointivaltion muutosten ja leikkausten seurauksena. Nykyisin Suomessa toimii 5 terapeuttista yhteisöä. Kolmannen sektorin rooli palvelujärjestelmässä on 1980-luvun lopulta muuttunut palveluita täydentävästä varsinaisia palveluita tuottavaksi, jolloin samalla niiden toimintaan on kohdistunut lisääntyvissä määrin ulkopuolisia vaatimuksia hoidon kriteereistä ja tuottamistavoista. Tutkimusta eri hoitomuodoista ja niiden vaikuttavuudesta tarvitaan kipeästi, jotta päihdeongelmien hoidon yhteisöllisten muotojen vaikuttavuus voidaan todentaa lääkehoitojen rinnalla.

Arno & Tuuli